Vihdoinkin Sveitsin kuvia, kun olin vuodenvaihteessa tyttäteni luona. Ensiksi eniten mieleenjäänyt porraskävely. Nuoret kuvitteli, että minulla on rautainen kunto… ei ollut! Portaita oli 1150 ja nousun aikana tein monta pientä kuolemaa, maitohapot jaloissa ja henki kulki pihisten. Portaat oli eri korkuisia ja levyisiä, eikä ollut kaiteita apuna, eikä mitään huilaustasannetta. Mutta pääsin ylös. Aikaa siinä kului tunti, kun taas Mikko, 12 v, juoksi ylös vartissa.
At last Swiss photos, when I was there at the turn of the year in my daughter's home. First of all, a memorable experience - the stairs. My young kids imagined I had an iron condition… it wasn't! The steps were 1150, and during the ascent I made many small deaths, lactic acids in my feet, and my breathing was hard. The stairs were of different heights and widths, and there were no railings to keep help, and no any platform for rest. But I got up. It took an hour, while Mikko, 12 years old, ran up in the 15 minutes.
Ylöspäin loputtomat portaat – Katson taakse ja huikastuin (ja olen vasta puolessavälissä)..
Upward endless stairs – I look back and I had almost dizzy (and I'm just on the middle).
Virve kannusti koko ajan. "Äiti, olet jo puolessa välissä",, jne.
Virve encouraged me all the time. "Mom, you're already halfway ..."
Lopussa kiitos seisoo.
The end.
Tuuletusta – mä tein sen.
Ventilation, I did it.
Punainen viiva on kulkemamme reitti (suora viiva on ne portaat).
The red line is the route we were hiking (the straight line is the stairs).
Ylhäällä oli upeat näkymät, sääli, että oli hieman sumuista.
There was a great view on the top, a pity that it was a bit foggy.
Alas tultiinkin sitten pitkää kiertävää polkua pitkin, jossa siinäkin oli portaita.
Then we came down by a long path where also were steps.
Olen ylpeä, että tein sen, eli nousin kaikki portaat. Mutta uudelleen en niitä kipuaisi.
I am proud that I did it. But I never do it again.





















































