Kauan sitten minut parkkeerattiin tähän tien reunaan. Jäin toiveikkaana odottamaan seuraavaa liikkeellelähtöä. Mutta kukaan ei saapunut, ei, vaikka on ollut pakkasia ja lumisateita. Näinkö minut on hylätty? Häpeäni sain hetkeksi piiloitettua lumen alle. Mutta nyt nolottaa, kun suojakelit ja aurinko vuorotellen lohduttavat ja paljastavat minut kohta kokonaan.
Aurausautot tervehtivät äänekkäästi, ja jotkut niistä ajavat kovin läheltä, kuin kiusaa tehden. Ohi ajavien autojen sääliviä vilkaisuja ja vihaista vahingoniloa on vaikea kestää.
Yksi ystävällinen ihminen muistaa minua säännöllisesti. Kirjoittaa viestejäkin, joita kerää muovipussiin. Jokunen taitaa olla vielä pyyhkimissänikin kiinni. Ehkä pystyn niitä jonakin päivänä lukemaan. Mieltäni lämmittää tällainen huomaavaisuus.
Olen kuullut, että jossain olisi paikka, missä me hylätyt saisimme olla keskenämme. Mutta se taitaa olla vain huhu. Olen niin kangistunutkin. Kohta kelpaan enää vain köydenjatkoksi.
Poor car. No one will miss it. It has been a long time in the snow. And has received many parking fines. But it has not been towed away.
xx